Vapaa aamu! Oisinpa yhtä laiha ku mun kahvi.. meni vähän pieleen. En ikinä osaa laittaa suhteita oikein, en ihmis- enkä kahvinpurujen. Tai no emmä nii paha oo ihmissuhteissani!  

Mutta vielä vapaa aamustani! Töitä ois tullu mut en ottanu.. Samoin ku viikonloppuna. Tänään oon "paremman" (paska sanonta, me ollaa ying ja yang) puoliskoni kanssa viettämäs laatuaikaa. Samoin vkl mennä viipotan kavereitten kanssa. Mä tarttisin rahaa ehdottomasti, ei oo siitä kyse, että otan vapaata koska pankkiholvin ovi ei enää mahu kiinni, vaan että mä vedän itteni piippuun nii nopeesti! Pieni pala kerrallaan mä opin enemmän ja enemmän omasta jaksamisestani. 

Kyse ei oo välttämättä siitä, että murtuisin työtuntien alla (miten ennen ajattelin, että hei miksi mä olen väsynyt ja rikki ku teen ihan tavallista työviikkoa, siis kaikki muutki pystyy tähän) vaan siitä, että tarvii sitä iloa enemmän. Ja jos sitä aikaa ei vaan ota sille ilolle, ni alkaa muuttua tunnottomaksi. se tulee nii pikkuhiljaa, mutta itse huomaan asian vasta kun on liian myöhästä. tai ei koskaa oo liian myöhästä, mutta tarkotan, että ennenku mä herään omaan jaksamattomuuteeni, niin tilanne on jo pitkällä. Sillo mä oon itkunen, kiukkunen, tunnen oloni arvottomaks, ryven itsesäälissäni (mikä on muuten paras osa! mikään ei tunnu paremmalt ku oikee kunnon itsesäälisessio, suosittelen!) ja ennen kaikkea tunnen oloni yksinäiseksi. Että kukaan vaan ei voi ymmärtää. Että mä hukkaan mun elämääni, mä olen nuori ja kaunis (koska jos oisin vanha ja ruma, ni sittehän ei auttais muuta ku istua perunapussissa kellarissa ja se ois fine), mä oon fiksu, mä oon ystävällinen, ja miksi mä makaan mun sängyllä pahassa olossa. Miksi mä en onnistu pitämään itteäni veden pinnalla (kuvainnollisesti heei, opin uimaan jo 7 vuotiaana). Siltä se tuntuu! että mä hukkuisin, ja vajoaisin pinnan alle, sillo ku tulee se stoppi omalle jaksamiselle. En voi ymmärtää sitä, että miksi mä en jaksa kaikkea? Se ei mahu mun päähän nyt, eikä ole aikasemminkaa mahtunu. Se saa munt täysin voimattomaksi. Että, onks tää kaikki mun elämänilo teeskentelyä, että oikeestihan mä oon ihminen joka ei jaksa. 

Mä oon kova poika määrittelemään itteäni,ja laittamaan ittelleni leimaa sen mukaan mistä vähiten tykkään ittestäni. että jos en aina jaksa, ni sehä on sit sama asia kuin että mä en koskaan jaksa. Vaikka sei oo niin. Jos joku kamppailee samojen asioitten kanssa nii mä haastan (yarrr kaksintaisteluun) teijät kirjottaa ittellenne kirjeen parhaana ystävännänne (taipukohan oikein?) 

 

Dear pal! pus

Tervetuloo aikuisuuteen. Sä et oo mikään lapsi enää. Sillonhan sitä pysty tekemään mitä vaan ja pystyä mihin vaan. Tehdä aamupäivällä läksyt nopeesti alta pois (tai jotku pikku tehtävät) jotta päiväks pysty muuntautumaan leopardiks ja iltapäiväks vakoojaks. Aikuisena alkaa hahmottuu syy seuraussuhteet paremmin, ja on paljon enemmän energiaa vieviä asioita kuin mitä lapsena oli. Ja siis vastuuta monesta jutusta.

Et pitää alkaa hahmottaa omaa itteään, niitä rajoja. Rajoja saa ylittää ei siinä, mutta rajojen tunnistaminen ei saa olla mikään kirosana. Että kun kukaan ei jaksa aina. Ei liene sattumaa et Hollywoodissa jengiä kuolee huumeisiin ku hyttysiä raidiin (nyt vain 4,99 lähimmältä jälleenmyyjältäsi) etelä-pohjanmaalla heinäkuussa. Me (ainakin mä) oon tosi mielenkiinnoissani kattonu somesta sitä täydellisyyttä. Se some, face, snäppi, insta, on jatke omalle identiteetille, ja sillä on väliä miltä elämä näyttää ulkopuolisille (toivottavasti ei kaikille). Mäki tykkään postata someen asioita! Musta on ihana ku on ollu tyttöjen ilta, ni laittaa kuvaa (täs kohtaa vähän katos idea, että kirjotan kirjettä ittelleni hehe) minkä muut näkee. Se on muisto ittelleni (muistakaa lapset, someen ladattu kuva ei ole enää käytännössä katsoen sun, sen omistaa se palvelu mihin tiedosto o ladattu), ja se on osaltaan myös sitä, että mä näytän muille kavereille että hei täällä ollaan vielä ja tykkäyksien saaminen kuvaan on sama mitä eläimillä kutsutaan sukimiseks. Vähän vanhemmat ihmiset monesti voivottelee kovaan ääneen et ku some on kaiken pahan alku ja juuri, ni musta homma ei nyt ole ihan niinkään. Oikein käytettynä some on ihan mielettömän jees ja elämänlaatua parantava tekijä hei.

Mut huomaamattaan sitä alkaa iskostaa päähänsä normista huipputerveellisistä green smuuthieista aamusin (öö, tekeeks jengi ne valmiiks jo illal, vai millä logiikalla nei oo saanu häätöä, ku ne päräyttää sen tehosekottimen käyntiin ennen klo kuuden aamulenkkiään? mun blenderi kuulostaa ainaki siltä ku oisin laittanu sinne ruostuneita auton osia) ja langanlaihoista käsivarsista. En ala paasaa asiasta enempää, me tiedetään kaikki jo, että asia ei oo mustavalkonen. Ja että siinä että vetää joka aamu green smööthiin, ni ei siinä! mutta siinä on vikaa, että mä oon välillä ehdoton. Että mä päätän, et nyt tää uus ajanjakso alkaa mun elämässä. Että nyt, mä alotan vetää smuuthieita, en ota palaakaan suklaata, ja mä urheilen nyt 4 krt viikossa.  

Mutta sitten "nyt" mulle on tullu riittämättömyyden tunne, ku en oo pystyny siihe. En ookkaa heränny ilma torkutusta virkeenä ylös keittää levää näkkärin päälle ja ottanu sängyn laidalt jo eilen valkkaamiani vaatteita ja loihtinu ihanaa lettikampausta. Sen sijaan mä oon heränny vitun vihasena elämänilottomana ylös keittää kahvia, jost tulee liian laiha tai liian vahva, koska me vaihellaan usein kahvimerkkiä. Keittiö o sotkune ja rottien paska haisee keittiöön asti (ne ei oo viemärirottia, vaan siis lemmikkejä onneks.) Ja mä tosiaan käytän aikaa vaatteiden valkkaamiseks, mut silti osuu lopult semmone combo mitä häpee koko päivän. 

Semmosii päivii on, ja ne kuuluu elämään! Tää puoli elämästä on jotain mihin mä en oo törmänny somessa. Ku snäpissäkin jengillä on koko ajan kivaa! hei ruokakuvia, ollaan oltu kaikkien kaa kaikkialla ja IHANA PÄIVÄ! Ja varmana on ollu niitä ihania päiviä ja hyvä että niitä on! mut se kaikki saa munt itteni tuntee välillä huonoks. Ihan myönnän suoraan. Mä en oo kateellinen niille, vaan mä oon surullinen, että mulla ei ole semmosta. On mullaki joskus, mut tuntuu et mä alotan päiväni aina niin että mä katon et kaikilla muilla on sitä ja tätä ja mua itteeni odottaa työpäivä ja seuraavan kaveritapaamisen oon sopinu johki vuoden päähän. Kun mä alotin puhumaan suoraan, niin sanon myös seuraavan. Musta tuntuu että mun jotkut kaverit välillä säälii mua kun mulla ei ole samanlaisia snäppejä kun niillä. Että mulla ei oo snäpeis kreisibailaamista eikä usein kaverikuvia. Mutta mä oon myös nähny ku osa ei nää sitä somea ulkopuolelta. Mä oon nähny ku kaikilla on vitun vähän puhuttavaa ja väsynyttä menoo, mut someen ilmestyy kuvatekstinä "awesome people, awesome time" (edellinen esimerkki on tosi. Tosta lainauksesta oon ehkä kehittäny ittelleni sanonnanki niihin tilanteisiin, ku tulee paha mielei snäppejä kattoessa. enkä sano että se tekis munt paremmalle tuulelle, et jos jengil ei ookkaan nii hauskaa ku näyttää, vaan siitä, että se on muistutus että kaikki ei ihan niin aitoa) 

No nyt tuli aika pitkä postaus ja tuntu että paljon jäi sanomatta! Sanomatta jäi esim se, että mä koen välillä ahistuneisuutta jos mä vaan oon. et siitä vapaa-ajastaki tulee suorittamista, ja jos mä en koko ajan nauti, ni elämä valuu hukkaan. et jos on vapaa-päivä ni ei saa vaa olla miten on, vaan pitää kattaa nätisti aamupala ja ottaa kirja viereen. Ja siis että vapaapäivänä mä en saa vaa zombeilla vaan, mun pitää nauttia. 

En ymmärrä miks, mutta tänään oon jotenki energine olo! Tai ainaki vähäsen! Tai jotain sinne päin! Aattelin mennä hakee kaupasta jauhoja ja tehä leipää. Leipä on muuten yllättävän helppo tehä ite. tiedän henkilön (ei edes 1800 lukulainen),joka teki aina tosi monena aamuna ite oman leipänsä aamupalaks. nam se oliki hyvää! lämmin leipä ja margariinia päälle. Ite meinasin laittaa vähän pestoa ja basilikaa mhm. Onki muute ikävä sitä henkilöä. Jotku ihmiset jää sinne muistoihin ja niitä on välillä ikävä. mutta tietää että aika menee eteenpäin, ja välttämättä ei enää olis enää edes nii paljo puhuttavaa niitten henkilöitten kanssa. että ne kuuluu sinne muistoihin, ja rakkaita muistoja onkin. Sitä on aina niin kiire elämässä, varsinki jotenki mulla. oon vähä semmone levoton. Mutta tässä hetkessä, lähetän lämpimän halin, jokaiselle mun muistoihmiselle ja kiitän että ne on osuneet mun matkanvarrelle. toivottavasti mulle suotais paljon uusiakin muistohenkilöitä tulevaisuudessa, mitkä ois sit jo mennyttä aikaa tietenki. Siitä tietää että on eläny, ku välillä rintaa pakottaa ja tuntuu että sydän jättää lyönnin välistä ku miettii joitain henkilöitä. Muistetaan nauttia tästä hetkestä myös jooko.

--

voi voi tää kirjottaminen on vähän hankalaa, ku mul on kaks rottapoikaa, jotka on nii uteliaita et mitä mä teen. läppäri on varsinki semmone et ne vaa haluis kävellä näppäimistön päällä. ja merkata ja paskoo sen siis toisin sanoen. Ne on semmosii et ne on käytännös katsoen vaa yksii karvapäällysteisii peräsuolia. Niille menee jotain suuhun ja hetken päästä se jokin on monistunu 5 pikkupapanaan. 

--

 

Mä olin siis aivan innoissani. Katoin et mun loistava blogini on saanu jo 11 lukukertaa yhes yössä! ihana internet, eikä täginä ollu edes mitään kissoihin tai tisseihi viittaavaa, mut silti jengi jotenki löysi tän. 

Oon lähös kohta töihin. itseasias tänää se tuntuu tosi hyvältä! vaik työtuntei ei oo paljon ja palkkakaa ei paras oo, mut jotenki ihana tehä semmost työtä mist tykkää, ja mist tuntuu et oikeesti mä annan jotain (mutta en siis seksipalveluja, he-he, vaikka ei siinä siis mitään vikaa, mut oli pakko kakasta ulos toi kulunu vitsi). 

Sit aloin extempore opetella viroo, join vitamiinijuoman ja kattelin vapaaehtoistyöleirejä Tanskasta! Olipa ihana aamu, ja vielä on puol tuntii aikaa selata pinterestii. Musta on ihana inspiroitua ja (kompleksoitua mittaviin ulkonäköpaineisiin näköjään) niistä vaatteista ja teineistä kahvikuvista ja niistä metrin mittasista mattapintakynsistä. Tuliki muuten ajatus, että kyllä mä pääsen helpolla täällä, ku oon nii stereotypinen tyttönainen. Yhteiskunta antaa meille muottia mihin sopeutua, ja muhun se muotti istuu ku nakutettu. Rakastan mekkoja, haluan tehdä työtä, olen niin nainen ku yhteiskunta vaa määrittelee naisena olemisen. Hetero vaaleeihonen mekoissa kulkeva nainen, joka tykkää meikeistä hiuksista ja kynsilakoista, sekä maailmanparantamisesta.

Te jotka, ette mahu tähän muottiin, pus, jaksakaa vaa olla semmosii ku te ootte. Ei oo muuta mahollisuutta ku olla vaa oma ittensä, mä toivon, et mul ois jotain ihanii sanoi tähän kohtaa, mut fakta on se et en tiiä miltä tuntuis olla esimerkiksi mies naisen ruumiissa ja niin edelleen. Mutta kun löytää oikeita ihmisiä ympärilleen ja jaksaa pitää mielen humoristisena, ni kaikesta selvii. Siitä mulle muuten on kokemusta! 

Mä toivon ihanaa viikkoo, ihan jokaikiselle!

Mä halusin avata teille vähän mun blogia. Että mitä tää nyt on. 

No. Mä oon tämmönen perfektionisti, tosi epäonnistunut siinäkin. Päiväkirjoja mä oon kirjottanu miljoona vuotta.. Jengi aina ihmettelee, kun kerron, jos kerron, että miten mä oikeesti oon jaksanu kirjottaa päiväkirjaa, et ku se nyt kuitenki mielletää lasten touhuiks. tai vaik ei mielettäskää, ni et miten mä jaksan kirjottaa sitä kirjaa. Ja tässä vastaus! Ehkä.. 

Jos vertaan mun päiväkirjoja niiltä lapsuus ajoilta ja sit näitä nykysiä, niin ero on aika iso. Lapsena kirjotti mitä teki, se päiväkirja oli semmone.. hyvin selkolukune. Että, hei päiväkirja tänään tein sitä ja tätä, söin tikkarin ja naapurin teemu yritti kurkistaa hameen alle. Mut nykyään, päiväkirja on ehkä elinehto. Oon miettiny et miltä tuntuis jos päiväkirja katois. Et kuinka paljo siellä on infoo, semmosta mitä mä en missää nimessä haluis unohtaa. Jos mun päiväkirja katois, ni eihän sillemitään vois, mutta sinne menis paljon muistoja. Koska mun pääkoppa tarttee muistutusta ohimenneistä hetkistä, emmä niitä pysty selata ilman sitä kirjaa. 

Mut nii, päiväkirjamerkinnät on muuttunu tosi paljon lapsuus vuosista. Enää en kirjota pväkirjaa vaan pvärkirjailun takia, emmä sinne enää kirjota et mitä teen, et söinkö tikkarin tai onko naapurin teemu joutunu pedofiilisyytteeseen jo. Siel saattaa olla vaa. Ei hitto nyt rotat löysi eteisen ruokapussin ja kuuluu vaa putum, ja kaikki jyvät siinä lattialla... Mutta niin, nykyään pväkirjassa saattaa lukee vaa, et ufh hitto en jaksa kirjottaa. ja se jotenki riittää. tiiän et oho sillo on ollu huono ja väsyny fiilis. En sano, että päiväkirjaan kirjottaminen ehkä _aina_ auttaa just sillä hetkellä (ja emmä sillä, voiha sinne kirjottaa aina hyviäki juttuja) mut musta on varmaa kasvanu positiivisempi henkilö ku aina kirjottanu sitä dämn kirjaa. Ku mä luen sitä kirjaa ni aina muistan et ai nii, selvisin tostaki olotilasta. ainahan mä selviin! 

Mutta! Valkonen on uus musta ja musta on uus mä. Mä alotin kirjottaa blogia, ja aidosti toivon, et jollekki tulis hyvä mieli mun kirjotuksista. Tällei epäonnistuneena perfektionistina, aijon kirjottaa vaan kaikista mun tunteista tosi avoimesti vertaistuellisesti muillekki yhtä sekasin oleville (pus), ilman mitää rajoja. 

Blogini tietää paljon kirjoitusvirheitä ja epäselkeitä aasinsiltoja ajatuksista toisiin. 

Mä päädyin ratikassa istuskellessani jonku feisbuuk linkin kautta yhelle Hesarin artikkelille. Ainiin, hassua,mä ennen luulin, siis lapsena, että Hesari ois synonyymi lehdelle. Sitte myöhemmin tietenkin hiffasin et maailman napa ei olekaan Helsinki, ja et sen mukaan ei nimetä arkipäivän asioita. 

Mä päädyin tähän linkkiin, kaivan sen nyt teille, mun kahdelle lukijalle (jos oon onnekas) 

http://www.hs.fi/kotimaa/a1463796141021

Se käsitteli masennusta. Ja siin musta oli tosi fressiä asiaa, myös siitä mitä mä koen nykyään. 

Mä hain Ärrältä kaks bissee ja tulin kattoo himaan mm lätkää (auts tässä välissä tilanne 0-1, suomii, tsemppiä, voittoon nyt) ja siinä kotimatkalla mietin, että kuinkahan monta ihmistä painii mun kaa samas tilantees? Et pakko teit, meit, näit, olla enemmä ku vaan mä. Tämmösii, ittensä ettijiä, tämmösii.. Mä oon välillä ihan hukassa.

Mä tunnen välillä olevani ihan masentunu. Mut sit välillä oon ihan innoissani elämästä! Musta jotenkin tuntuu, että mun tunteet vaihtelee enemmän ku joillain toisilla. Mä en aina välillä tunne itteeni normaaliks. Mä niin paljon haluisin olla semmonen normaali, vaikka tykkään ittestäni välillä ihan näinki vaa. 

Oi, mikä toi pahaenteinen rapina on? mun rotta on taas löytäny suljetun roskis pussin jota en oo jaksanu viedä roskikseen. Nostan roskapussia aina ylöspäin korkeuksiin, kuten vaikka penkin päälle. Kun en haluis esim homehtunutta banaaninkuorta mun uudelle jo roskaselle malesialaiselle käsityöllä tehdylle hoo et ämmän matolle kiitos. Mutta niin, sama missä se pussi on ni rotta sanoo et challenge accepted.