Vapaa aamu! Oisinpa yhtä laiha ku mun kahvi.. meni vähän pieleen. En ikinä osaa laittaa suhteita oikein, en ihmis- enkä kahvinpurujen. Tai no emmä nii paha oo ihmissuhteissani!  

Mutta vielä vapaa aamustani! Töitä ois tullu mut en ottanu.. Samoin ku viikonloppuna. Tänään oon "paremman" (paska sanonta, me ollaa ying ja yang) puoliskoni kanssa viettämäs laatuaikaa. Samoin vkl mennä viipotan kavereitten kanssa. Mä tarttisin rahaa ehdottomasti, ei oo siitä kyse, että otan vapaata koska pankkiholvin ovi ei enää mahu kiinni, vaan että mä vedän itteni piippuun nii nopeesti! Pieni pala kerrallaan mä opin enemmän ja enemmän omasta jaksamisestani. 

Kyse ei oo välttämättä siitä, että murtuisin työtuntien alla (miten ennen ajattelin, että hei miksi mä olen väsynyt ja rikki ku teen ihan tavallista työviikkoa, siis kaikki muutki pystyy tähän) vaan siitä, että tarvii sitä iloa enemmän. Ja jos sitä aikaa ei vaan ota sille ilolle, ni alkaa muuttua tunnottomaksi. se tulee nii pikkuhiljaa, mutta itse huomaan asian vasta kun on liian myöhästä. tai ei koskaa oo liian myöhästä, mutta tarkotan, että ennenku mä herään omaan jaksamattomuuteeni, niin tilanne on jo pitkällä. Sillo mä oon itkunen, kiukkunen, tunnen oloni arvottomaks, ryven itsesäälissäni (mikä on muuten paras osa! mikään ei tunnu paremmalt ku oikee kunnon itsesäälisessio, suosittelen!) ja ennen kaikkea tunnen oloni yksinäiseksi. Että kukaan vaan ei voi ymmärtää. Että mä hukkaan mun elämääni, mä olen nuori ja kaunis (koska jos oisin vanha ja ruma, ni sittehän ei auttais muuta ku istua perunapussissa kellarissa ja se ois fine), mä oon fiksu, mä oon ystävällinen, ja miksi mä makaan mun sängyllä pahassa olossa. Miksi mä en onnistu pitämään itteäni veden pinnalla (kuvainnollisesti heei, opin uimaan jo 7 vuotiaana). Siltä se tuntuu! että mä hukkuisin, ja vajoaisin pinnan alle, sillo ku tulee se stoppi omalle jaksamiselle. En voi ymmärtää sitä, että miksi mä en jaksa kaikkea? Se ei mahu mun päähän nyt, eikä ole aikasemminkaa mahtunu. Se saa munt täysin voimattomaksi. Että, onks tää kaikki mun elämänilo teeskentelyä, että oikeestihan mä oon ihminen joka ei jaksa. 

Mä oon kova poika määrittelemään itteäni,ja laittamaan ittelleni leimaa sen mukaan mistä vähiten tykkään ittestäni. että jos en aina jaksa, ni sehä on sit sama asia kuin että mä en koskaan jaksa. Vaikka sei oo niin. Jos joku kamppailee samojen asioitten kanssa nii mä haastan (yarrr kaksintaisteluun) teijät kirjottaa ittellenne kirjeen parhaana ystävännänne (taipukohan oikein?) 

 

Dear pal! pus

Tervetuloo aikuisuuteen. Sä et oo mikään lapsi enää. Sillonhan sitä pysty tekemään mitä vaan ja pystyä mihin vaan. Tehdä aamupäivällä läksyt nopeesti alta pois (tai jotku pikku tehtävät) jotta päiväks pysty muuntautumaan leopardiks ja iltapäiväks vakoojaks. Aikuisena alkaa hahmottuu syy seuraussuhteet paremmin, ja on paljon enemmän energiaa vieviä asioita kuin mitä lapsena oli. Ja siis vastuuta monesta jutusta.

Et pitää alkaa hahmottaa omaa itteään, niitä rajoja. Rajoja saa ylittää ei siinä, mutta rajojen tunnistaminen ei saa olla mikään kirosana. Että kun kukaan ei jaksa aina. Ei liene sattumaa et Hollywoodissa jengiä kuolee huumeisiin ku hyttysiä raidiin (nyt vain 4,99 lähimmältä jälleenmyyjältäsi) etelä-pohjanmaalla heinäkuussa. Me (ainakin mä) oon tosi mielenkiinnoissani kattonu somesta sitä täydellisyyttä. Se some, face, snäppi, insta, on jatke omalle identiteetille, ja sillä on väliä miltä elämä näyttää ulkopuolisille (toivottavasti ei kaikille). Mäki tykkään postata someen asioita! Musta on ihana ku on ollu tyttöjen ilta, ni laittaa kuvaa (täs kohtaa vähän katos idea, että kirjotan kirjettä ittelleni hehe) minkä muut näkee. Se on muisto ittelleni (muistakaa lapset, someen ladattu kuva ei ole enää käytännössä katsoen sun, sen omistaa se palvelu mihin tiedosto o ladattu), ja se on osaltaan myös sitä, että mä näytän muille kavereille että hei täällä ollaan vielä ja tykkäyksien saaminen kuvaan on sama mitä eläimillä kutsutaan sukimiseks. Vähän vanhemmat ihmiset monesti voivottelee kovaan ääneen et ku some on kaiken pahan alku ja juuri, ni musta homma ei nyt ole ihan niinkään. Oikein käytettynä some on ihan mielettömän jees ja elämänlaatua parantava tekijä hei.

Mut huomaamattaan sitä alkaa iskostaa päähänsä normista huipputerveellisistä green smuuthieista aamusin (öö, tekeeks jengi ne valmiiks jo illal, vai millä logiikalla nei oo saanu häätöä, ku ne päräyttää sen tehosekottimen käyntiin ennen klo kuuden aamulenkkiään? mun blenderi kuulostaa ainaki siltä ku oisin laittanu sinne ruostuneita auton osia) ja langanlaihoista käsivarsista. En ala paasaa asiasta enempää, me tiedetään kaikki jo, että asia ei oo mustavalkonen. Ja että siinä että vetää joka aamu green smööthiin, ni ei siinä! mutta siinä on vikaa, että mä oon välillä ehdoton. Että mä päätän, et nyt tää uus ajanjakso alkaa mun elämässä. Että nyt, mä alotan vetää smuuthieita, en ota palaakaan suklaata, ja mä urheilen nyt 4 krt viikossa.  

Mutta sitten "nyt" mulle on tullu riittämättömyyden tunne, ku en oo pystyny siihe. En ookkaa heränny ilma torkutusta virkeenä ylös keittää levää näkkärin päälle ja ottanu sängyn laidalt jo eilen valkkaamiani vaatteita ja loihtinu ihanaa lettikampausta. Sen sijaan mä oon heränny vitun vihasena elämänilottomana ylös keittää kahvia, jost tulee liian laiha tai liian vahva, koska me vaihellaan usein kahvimerkkiä. Keittiö o sotkune ja rottien paska haisee keittiöön asti (ne ei oo viemärirottia, vaan siis lemmikkejä onneks.) Ja mä tosiaan käytän aikaa vaatteiden valkkaamiseks, mut silti osuu lopult semmone combo mitä häpee koko päivän. 

Semmosii päivii on, ja ne kuuluu elämään! Tää puoli elämästä on jotain mihin mä en oo törmänny somessa. Ku snäpissäkin jengillä on koko ajan kivaa! hei ruokakuvia, ollaan oltu kaikkien kaa kaikkialla ja IHANA PÄIVÄ! Ja varmana on ollu niitä ihania päiviä ja hyvä että niitä on! mut se kaikki saa munt itteni tuntee välillä huonoks. Ihan myönnän suoraan. Mä en oo kateellinen niille, vaan mä oon surullinen, että mulla ei ole semmosta. On mullaki joskus, mut tuntuu et mä alotan päiväni aina niin että mä katon et kaikilla muilla on sitä ja tätä ja mua itteeni odottaa työpäivä ja seuraavan kaveritapaamisen oon sopinu johki vuoden päähän. Kun mä alotin puhumaan suoraan, niin sanon myös seuraavan. Musta tuntuu että mun jotkut kaverit välillä säälii mua kun mulla ei ole samanlaisia snäppejä kun niillä. Että mulla ei oo snäpeis kreisibailaamista eikä usein kaverikuvia. Mutta mä oon myös nähny ku osa ei nää sitä somea ulkopuolelta. Mä oon nähny ku kaikilla on vitun vähän puhuttavaa ja väsynyttä menoo, mut someen ilmestyy kuvatekstinä "awesome people, awesome time" (edellinen esimerkki on tosi. Tosta lainauksesta oon ehkä kehittäny ittelleni sanonnanki niihin tilanteisiin, ku tulee paha mielei snäppejä kattoessa. enkä sano että se tekis munt paremmalle tuulelle, et jos jengil ei ookkaan nii hauskaa ku näyttää, vaan siitä, että se on muistutus että kaikki ei ihan niin aitoa) 

No nyt tuli aika pitkä postaus ja tuntu että paljon jäi sanomatta! Sanomatta jäi esim se, että mä koen välillä ahistuneisuutta jos mä vaan oon. et siitä vapaa-ajastaki tulee suorittamista, ja jos mä en koko ajan nauti, ni elämä valuu hukkaan. et jos on vapaa-päivä ni ei saa vaa olla miten on, vaan pitää kattaa nätisti aamupala ja ottaa kirja viereen. Ja siis että vapaapäivänä mä en saa vaa zombeilla vaan, mun pitää nauttia.