Mä päädyin ratikassa istuskellessani jonku feisbuuk linkin kautta yhelle Hesarin artikkelille. Ainiin, hassua,mä ennen luulin, siis lapsena, että Hesari ois synonyymi lehdelle. Sitte myöhemmin tietenkin hiffasin et maailman napa ei olekaan Helsinki, ja et sen mukaan ei nimetä arkipäivän asioita. 

Mä päädyin tähän linkkiin, kaivan sen nyt teille, mun kahdelle lukijalle (jos oon onnekas) 

http://www.hs.fi/kotimaa/a1463796141021

Se käsitteli masennusta. Ja siin musta oli tosi fressiä asiaa, myös siitä mitä mä koen nykyään. 

Mä hain Ärrältä kaks bissee ja tulin kattoo himaan mm lätkää (auts tässä välissä tilanne 0-1, suomii, tsemppiä, voittoon nyt) ja siinä kotimatkalla mietin, että kuinkahan monta ihmistä painii mun kaa samas tilantees? Et pakko teit, meit, näit, olla enemmä ku vaan mä. Tämmösii, ittensä ettijiä, tämmösii.. Mä oon välillä ihan hukassa.

Mä tunnen välillä olevani ihan masentunu. Mut sit välillä oon ihan innoissani elämästä! Musta jotenkin tuntuu, että mun tunteet vaihtelee enemmän ku joillain toisilla. Mä en aina välillä tunne itteeni normaaliks. Mä niin paljon haluisin olla semmonen normaali, vaikka tykkään ittestäni välillä ihan näinki vaa. 

Oi, mikä toi pahaenteinen rapina on? mun rotta on taas löytäny suljetun roskis pussin jota en oo jaksanu viedä roskikseen. Nostan roskapussia aina ylöspäin korkeuksiin, kuten vaikka penkin päälle. Kun en haluis esim homehtunutta banaaninkuorta mun uudelle jo roskaselle malesialaiselle käsityöllä tehdylle hoo et ämmän matolle kiitos. Mutta niin, sama missä se pussi on ni rotta sanoo et challenge accepted.